Huomenna se alkaa!

Vuosi sitten en ollut vielä osannut oikein sisäistää, että saisin olla kokonaisen vuoden kotona. Vuosi sitten arki uuden, pienen ihmisen kanssa ei vielä ollut oikein löytänyt uomiaan, koska kaikki oli vielä kovin uutta. Vuosi sitten en oikeastaan edes tiennyt, mitä vuoden päästä tulisi tapahtumaan. Tuleva häivähti välillä mielessä, mutta yritin silti elää hetkessä. 

Nyt on vuosi sitten kulunut ja näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu, kuin viime elokuun alku olisi ollut eilen. Vaikka välillä päivät ovat tuntuneet loputtoman pitkiltä ja kaipuu työelämään on ollut kova, vuosi on kulunut hurjan nopeasti. Hoito- ja työlaukut odottavat eteisessä huomista. Vähän jännittääkin. 

Viimeisen viikon ajan olen prosessoinut mielessäni tätä uuden arjen aloitusta ja täytyy myöntää, että olen todella helpottunut, että huomenna se alkaa. Ei tarvitse enää miettiä ja pohdiskella, vaan voimme todeta ihan käytännössä, kuinka asiat töissä, hoidossa ja kotona menevät. Mielessä on pyörinyt kysymyksiä ihan pienistä käytännön jutuista vähän isompiinkin asioihin. Mitä sinne hoitoon pitää ottaa mukaan? Pitääkö sinne viedä omat vaunut? Saakohan neiti syödä itse, kun niin kovasti tahtoo harjoitella? Kuinka päiväunet sujuvat? Miten minä pärjään töissä niitten vähän isompien lasten kanssa? Osaankohan minä vielä? Onkohan pääni ihan liikaa pehmentynyt vuoden aikana? Niin ja onkohan tuo pikkuneiti jo kypsä lähtemään hoitoon? Hoitokypsä? Mitä se tarkoittaa? En minä tiedä..

Kaikki käytännön jutut hoitoon liittyen ovat selvinneet kyllä ihan kysymällä hoitajalta, joka vaikuttaa hyvin tervepäiseltä ihmiseltä, joten uskon, että hän kyllä osaa hoitaa lastani hyvin ja tietää, mitä tekee. Mutta mitä hoitokypsyyteen tulee, siihen en ainakaan minä osaa vastata. Neiti on aika reipas, mutta toki välillä ujostelee vieraiden ihmisten kanssa. Toisaalta taas neiti on usein kaikkein tyytyväisimmillään silloin, kun ympärillä on paljon ihmisiä ja uutta tekemistä. Kotona saatetaan ränkättää, jos seurana on pitkään ollut pelkkä äiti tai isi. Hoidossakin neiti on toisinaan ollut ja hyvin on mennyt. Näiden seikkojen valossa uskoisin meidän pikkuisen olevan ihan kypsä menemään hoitoon. Ja mistä sen kypsyyden tosiaan huomaa? Olisiko kyse enemmänkin siitä, onko äiti kypsä viemään lastaan hoitoon? Ehkäpä.. Minä ainakin olen ihan kypsä viemään lapseni hoitoon, vaikka haikeltahan se tuntuu, koska hoidon aloitus on hyvin konkreettinen merkki kasvusta ja ajan kulumisesta. Uskon, että neiti oppii hoidossa paljon uusia taitoja, saa huomattavasti enemmän virikkeitä kuin kotona, oppii sosiaalisia taitoja ja saa uusia kavereita. Ja minä saan syödä lounaani ilman lahkeessa roikkuvaa pirpanaa, istahtaa kenties rauhassa myös kahvitauolle, jutella aikuisten ihmisten (muidenkin kuin mieheni) kanssa joka päivä (joo, ehkä vähän tapella teinienkin kanssa). Ja jaksan sitten kotona illalla olla läsnä tyttärelleni. Ja miehelleni. 

Uusi viikko, uusi arki uudet kujeet. Tervetuloa! :)

Mukavaa viikkoa myös teille kaikille, niin kotiäideille lomailijoille ja työmuurahaisillekin!