Heippa teille...

... ja suuri kiitos Kotvasieni seuraamisesta! Nyt on blogini taival tullut tiensä päähän. Vajaa viisi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen postaukseni. Olin äitiyslomalla ja halusin tehdä näkyväksi lähinnä itselleni kaiken sen, mitä kotona ollessani tein. Postaustahti on vaihdellut kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Toisella äitiyslomallani kirjoittelin myöskin ahkerasti, mutta myönnettäköön, että sen jälkeen meidänkin perheessämme on eletty niitä kuuluisia ruuhkavuosia: päivätöitä,  päivähoitoa, kotitöitä ja harrastuksia.

Blogimaailma oli pitkään tärkeä osa arkeani, paikka purkaa ajatuksia, kertoa kuulumisia ja seurailla omia kiinnostuksenkohteitani muiden blogien kautta sekä vaihtaa niihin liittyviä ajatuksia muiden bloggaajien ja tietysti kaikkien oman blogini lukijoiden kanssa.

Viimeisen vuoden aikana olen tainnut tehdä jo jonkin sortin surutyötä blogini lopettamisen suhteen. Postaustahti on hidastunut jatkuvasti, eikä uusia aiheitakaan enää oikein tullut mieleen. Ehkä aika teki tehtävänsä, sillä elämä on nyt aika erilaista kuin blogini alkuaikoina.

Jos nyt aloittaisin uuden blogin, sen aiheet ehkä liittyisivät liikuntaan. Siellä siintää myös seuraava tavoite. Talvella kasvatan peruskuntoa ja kevään tullen suuntaan poluille! Kirjoittamisesta pidän edelleen, joten eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka palaisinkin uusien aiheiden kanssa. Kotvasille on kuitenkin nyt aika sanoa heipat ja teille lukijoille suuret kiitokset mukana olemisesta!

Kesä

Heippahei, pitkästä aikaa! Postauksen otsikko on laajahko, onhan jo yli kolme kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin. Tauko oli suunnittelematon, ja välillä mietin vakavasti, että lopetan kirjoittamisen kokonaan, sillä aikaa ei tahtonut keväällä töiden ohessa olla omasta mielestäni tarpeeksi tiheään postaustahtiin. Muutamaan otteeseen selailin kuitenkin blogiani, ja joka kerta tuli fiilis, etten millään raaskisi tätä touhua lopettaa. Kirjoittaminen ja kuvaaminen on kivaa ja blogiin on tallentunut päiväkirjamaisesti hurjan paljon hyviä hetkiä. Mihin minä niitä hetkiä sitten tallennan, jos en tänne?

Tietysti bloggaaminen on parhaillaan myös ihanan vuorovaikutteista, ja jos haluaisin kirjoittaa vain itselleni, kirjoittaisin suljettua blogia. Liekö siellä ruudun toisella puolella enää ketään lukemassa, mutta sen verran ikävä tätä blogimaailmaa ja kirjoittamista on ollut, että avasin koneen ja päätin kirjoitella jotakin. Tauon jälkeen kirjoittaminen on aina vähän takkuista ja ajatukset sumeita, mutta siihen vaivaan auttaa vain kirjoittaminen. En lupaa nytkään suuria, mutta pidän blogin vielä toistaiseksi avoimena ja kirjoittelen, kun siltä tuntuu. Katsotaan sitten taas syksymmällä, kuinka kävi.

Maanantaina alkaa arki, ja otan sen vastaan hyvillä mielin. Lapset lähtevät hoitoon ja vanhemmat töihin. Opeminä ostaa (tai ompelee) uuden kynäpussin ja avaa kalenterin. Päiviin tulee rutiini, lasten harrastukset alkavat ja omat liikunnat on helpompi sijoittaa aikataulutettuun arkeen.

Kesän 2016 fiiliksiä kokosin tähän loppuun muutaman kännykkäkuvan ja kuvakollaasin verran. Jotakin blogitauon pituudesta kertoo sekin, että kameran muistikortinlukija on hukassa. Siksi siis ei ole tarjolla kunnon kameralla otettuja kuvia. Niitä toki kesästä on, mutta kun piti katkaista tämä tauko just nyt. 

Näiden kesäkuvien myötä hyvää loppukesää sinne näyttöjen toiselle puolelle! :)

Miksi juoksen?

Pidempään blogiani seuranneet lukijat tietävät, että viime syksynä osallistuin Iwellon hyvinvointiprojektiin, jossa tutustuin kivoihin ihmisiin, sain uusia treenivinkkejä ja rutkasti hyvää mieltä. Toinen viime syksyn huippukohta oli syyskuussa juostu puolimaraton, josta selvisin kunnialla läpi. 

Juoksu ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan peruskuntoa olen koettanut pitää yllä koko talven kevyillä hölkkälenkeillä. Parin viimeisen kuukauden projektina on ollut kohottaa kuntoa toukokuun puolessa välissä juostavaa Helsinki City Runia varten. 

Juoksuharrastus on kirkkaasti kärjessä, jos mietin asioita, joiden ansiosta hyvinvointini on viimeisten vuosien aikana lisääntynyt. En tiedä, olenko koskaan tuntenut kroppaani yhtä pystyväksi ja hyvinvoivaksi kuin nyt, vaikka olenkin harrastanut yhtä jos toista liikuntalajia elämäni aikana. 

Aloitin säännöllisen juoksun nuoremman tyttäreni ollessa vauva. Oli saatava jostakin lisäenergiaa korvaamaan menetettyjä yöunia. Oli päästävä karkuun ahdistusta, jonka aiheutti olo siitä, etten ollut muuta kuin vaatimuksia vaatimusten perään täyttävä väsynyt äiti. Oli päästävä olemaan ajattelematta mitään. Toisaalta oli päästävä kuulemaan omia ajatuksiaan. Oli myös päästävä ylläpitämään tärkeitä sosiaalisia suhteita ja juttelemaan aikuisten kesken ilman keskeytyksiä. 

Kaikkea tätä juoksu tarjosi silloin. Yksin napit korvilla juostessani saatoin olla ajattelematta mitään. Toisaalta juostessani hiljaisuutta kuunnellen saatoin punnita omia, ajoittain aika raskaitakin ajatuksia, ja saattaa ne oikeisiin mittasuhteisiinsa. Toisaalta ystävän kanssa juostessa maailma parantui urakalla. Mitä kauemmin jaksoin juosta, sitä vahvemmaksi tunsin itseni niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Samoja asioita juoksulta saan edelleen. Enää en oikeastaan kaipaa kovin usein lenkkejä yksin omien ajatusteni seurassa. Tämä kertonee siitä, että vauvavuoden väsymys ja hormonivaihtelut ovat tasoittuneet ja tilalla alkaa olla normaali minäni. Nykyään mieluummin juoksenkin seurassa. On onni, että minulla on niin monta mahtavaa juoksukaveria! Yksi lähti pari vuotta sitten varovasti ensimmäisille yhteislenkeille, ehkä jopa ensimmäisille juoksulenkeilleen ikinä, ja muutaman viikon päästä juoksemme yhdessä puolimaratonin. Tänään juoksimme kokeeksi 17 km hyvällä vauhdilla, ja voitte arvata, että onnistumisen kokemus oli yhteinen! 

Lasten saamisen jälkeen kaikki liikunta on ollut minulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa. "Pitäisi lenkkeillä" tai "pitäisi käydä salilla" -ajatukset ovat olleet mielessä yleisimmin, kun olen ajatellut liikuntaa. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa ajattelen: "Haluan lenkille" ja "kunpa ehtisin tänään liikkumaan". Aika usein teemmekin miehen kanssa läpsystä vaihdon, jotta kumpikin pääsisi oman harrastuksensa pariin. Minä aloitan lasten nukutuksen juoksutrikoot päällä, ja kun auto kurvaa pihaan, vaihtuu nukutusvuoro, ja minä lähden lenkilleni. Usein lenkkiseurueeseen liittyy yksi tai useampi samalla kadulla asuva, hyvin samanlaista elämäntilannetta elävä nainen. Ei haittaa, vaikka kello on jo lähellä yhdeksää, ulkona on pimeää ja taivaalta tulee räntää. Sellaisessakin kelissä juokseminen on voimauttava kokemus. Onneksi nyt illat ovat jo valoisia, tiet kuivia ja kelikin usein mitä mainioin yöjuoksuun! ;) 

Tulevalle kesälle toivonkin hyviä juoksukilometrejä niin mulle kuin sullekin! 

Kirjahyllyinspiraatiota

Kirjat ovat aina olleet minulle tärkeitä. Lukeminen on rakas harrastukseni, mutta se myös kuuluu olennaisesti työhöni. Kirjat ovat mielestäni myös kauniita. Siispä niitä ei tarvitse peitellä sisustuksellisten ratkaisujen takia. 

Entisessä kodissamme kirjoja säilytettiin lasiovisissa kirjakaapeissa. Kun muutimme tähän kotiin, eivät kaapit oikein tahtoneet löytää paikaansa, ja päädyin myymään ne pari vuotta sitten. Siitä lähtien kirjoja on säilytetty surullisesti päällekkäin liian pienessä hyllyssä makuuhuoneessamme.

Oikeastaan vasta nyt sain inspraation alkaa tutkailemaan uutta säilytysratkaisua. Yläkerran aulassamme olisi täydellinen paikka kirjahyllylle ja lukunurkkaukselle. Avohyllyt ovat alkaneet miellyttää silmää kovasti. Alle kokosin muutaman inspiraatiokuvan. Niistä huokuu jonkilainen boheemius, josta pidän. En tiedä, olisivatko avohyllyt lopulta kovin fiksu valinta, ne kun tuppaavat keräämään pölyä ja alkavat herkästi näyttämään siivottomilta. Silti. 

Miten teillä säilytetään kirjoja? Avohyllyssä vai ovien takana? Piilossa vai kunniapaikalla? 

kuva TÄÄLTÄ

kuva TÄÄLTÄ

kuva TÄÄLTÄ

Pinterest-seinälleni olen koonnut lisää kirjahyllykuvia. Käy kurkkaamassa, jos kiinnostaa! 

Taskutunika tytölle

Myös ompelukone on pyyhitty pölyistä, ja ompeluinnostus alkaa nostaa päätään. Isompi neiti on taas hujahtanut pituutta talven aikana, ja sen muuten huomaa selvästi, kun syksyllä ostetut legginsit ovatkin yhtäkkiä 3/4-lahkeiset. 

Ompelisin mieluusti kaikki lasten vaatteet itse, mutta moiseen ei tahdo olla aikaa. Jotakin aina välillä kuitenkin saan tehtyä, ja siitä esimerkkinä on tämä tunika, joka päällä muutaman kuukauden vajaa viisvee poseeraa alla olevissa kuvissa. Ei irronnut hymyä. Kaava on Ottobre-lehden numerosta 6/2014. Kuvissa se ei hyvin näy, mutta edessä on pienet taskut.

 

Muita ompeluksiani olen esitelyt esimerkiksi postauksissa Mistä on pienet tytöt tehty? ja Kesätunika  sekä Ruskamekko aikuiselle ja Siskoksesta siskoksille. Käyhän lukaisemassa, jos ompeluhommat kiinnostavat! 

Rusettipipojakin on kovasti kyselty taas, ja joku onkin ehkä saattanut ihmetellä, miksi kauppa on edelleen joulutauolla. Aika ei oikein tahtonut riittää tilausten ompelemiseen, eikä perhe-elämän ja töiden jälkeen talven pimeinä iltoina oikeastaan oikein ylimääräistä energiaakaan moiseen ollut. Nyt on pieni erä kuitenkin työn alla niin pitsipipoja kuin rusettipipojakin, ja myyntiin ne tulevat, kunhan valmistuvat. Toivottavasti pian, sillä pipokelit on just nyt! Täältä ja täältä voit käydä kurkkaamassa, millaisia pipoja viime keväänä ja syksynä ompelin. 

Mukavaa viikkoa!

Heräämisiä

Maaliskuu on maalaillut mieleen arkoja kuvia keväästä, ja toivottavasti huhtikuu herättelee lopullisesti horroksesta. Alkuvuosi on mennyt arkisten askareiden äärellä. Sängystä ylös, lapset hoitoon, vanhemmat töihin, iltapäivällä töistä ja hoidosta kotiin, sitten vähän kotiaskareita, kenties lenkki, jonka jälkeen on valmis painamaan päänsä tyynyyn. Arki on hyvää, mutta tunnustettakoon, ettei siinä niitä tähtihetkiä ihan valtavasti ole ollut. Työssäni tämä alkuvuosi on usein juuri sitä kaikkein kiireisintä aikaa, jolloin välillä on pakko nipistää päivään lisätunteja yöunista tai omista harrastuksista, kuten esimerkiksi tästä blogista, joka on muuten ollut minulle tärkeä harrastus jo neljän vuoden ajan! 

Pääsiäispyhien jälkeen otan huhtikuun avosylin vastaan ja alan pitää lasten kanssa keväänmerkkipäiväkirjaa. Herneenversot kurkottelevat jo rohkeasti kohti aurinkoa ja niin muuten aion tehdä minäkin! Tavoitteena olisi herätellä henkiin myös tämä alkuvuoden uinunut blogini!  

Hyvää pääsiäistä kamut! :)

Harmaata arkea ja valon pilkahduksia

Aika pitkän blogitauon jälkeen juuri nyt tuli sellainen olo, että haluan istahtaa koneen ääreen kirjoittelemaan. Edellisessä postauksessa toivottelin jouluiloa. Kyllä meillä jouluiloa oli, mutta oli myös paljon sairastelua. Pienimmälle haettiin antibiootit aaton aattona, ja jouluaattona minun kurkkuani alkoi karhentaa. Joululoma oli pitkä, mutta loppiaisen jälkeen töihin ja hoitoon palattuamme koko sakki oli vielä toipilas. 

Siispä pari ensimmäistä arkiviikkoa lomien ja sairasteluiden jälkeen on vielä ollut melkoista matalalentoa. Itse olen ollut töissä köhäisenä, ja töiden jälkeen kotona lahkeessa on roikkunut varsinainen takiainen, joka ei tahtoisi päästää äitiä suosiolla edes vessaan. Kaksivuotias on osoittanut kaksivuotiaan merkkejä kiukkuamalla lähes kaikesta, emmekä me isot ole ihan täysin tajunneet, että osa tuosta kiukusta on ollut varmasti aikaisista hoitoaamuista ja sitkeästä flunssasta johtuvaa väsymystä. Oma flunssani ei ole juuri antanut myöden liikunnalle, josta tavallisesti saan arkeen tarvittavan virran ja pidemmän pinnan pikkuisten kiukkujen kuuntelemiseen. Lisäksi pakkanen on saanut isomman neidin hyppimään seinille, kun ulkona ei tarkene olla varttia kauempaa. Joskus vain on niitä viikkoa, jolloin tuntuu, että sitä kuuluisaa arjen iloa ei saa revittyä sitten mistään. Silloin on vain yritettävä rämpiä kohti valoa.

Tänä viikonloppuna sitä valoa on onneksi ollut! Perjantaina neiti neljävee sai sukset eikä olisi malttanut lopettaa pihassa hiihtelyä, vaikka pakkanen pisteli sormissa ja varpaissa. Myös minä osoitin paukkupakkasesta huolimatta kiitettävää sinnikkyyttä lähtemällä kaupungille syömään ja parantamaan maailmaa parin ystävän kanssa, ja se jos mikä kannatti! Lauantaina totesimme, että neiti kaksivee taitaa olla terve, sillä ärsytyskynnys tuntui olevan huomattavan paljon edellisiä viikkoja matalammalla. Tänään kävimme koko porukalla uimahallissa, jossa kerta kerralta alkaa mennä mukavammin. 

Jos emme viime viikkoina ole harjoitelleet ahkerasti luistelua tai muita ulkoilma-aktiviteetteja, niin lukemista olemme harjoitelleet sitäkin enemmän. Tuloksetkin ovat jo nähtävillä, sillä esikoinen oppi lukemaan ja kirjoittamaan. 

Tänään sain kolmekymmenvuotisen elämäni parhaan kirjeen, jossa luki näin: Rakastan sinua miljona tuhta ketaa. Sinä olet ihna. Isi ja äiti olete ihnija.

Hyvä viikonloppu. Näitä lisää, kiitos! <3