Lukemisen uusi ulottuvuus

Olen tainnutkin joskus mainita, että lukeminen on meidän perheessämme aika pop. Kirjat ovat olleet minulle aina hurjan tärkeitä, ja aika ajoin olen saanut tartutettua lukuintoa myös mieheeni. Parasta kuitenkin on se, että myös perheemme pienet neidit tykkäävät lukemisesta kovasti.

Esikoisella oli jo vauva-aikanaan iso läjä kuvakirjoja, ja iltasatuja aloimme lukea hänelle säännöllisesti jo reippaasti alle yksivuotiaana. Aluksi tietysti luimme usein samoja kirjoja kymmeniä kertoja peräkkäin, sillä pikkuiset tahtovat jumiutua vahvasti tiettyihin tarinoihin ja hahmoihin. Niinpä muistan vieläkin miltei ulkoa "Heippa tutti!" -kirjan ja monet "Tilda"-kirjat.

Täytyy myöntää, että kuopuksen kanssa emme ole ehtineet ja jaksaneet pitää yllä yhtä vahvaa kirjapropagandaa kuin esikoisen vauva-aikana, mutta hyvin on tainnut kirjarakkaus periytyä hänellekin. Niin hanakasti hän änkeää kerta toisensa jälkeen syliin kirja kainalossaan.

Pikkuinen lukutoukka kainalossa onkin aika hyvä olla. Pelkkä lukeminen ei ole se juttu. Kaikki muukin siinä ympärillä on tärkeää. Yhteinen kainalohetki ja yhteiset muistot - kuvat, keskustelut ja kirjan tuoksu - palaavat mieleen varmasti vielä aikuisenakin. Ainakin toivon niin, sillä kyllä minäkin muistan lapsuuden lukuhetkistä paljon.

En tiedä, johtuuko se paljosta lukemisesta vai ylipäätään tietynlaisesta kehityksestä, mutta vanhempi tyttäremme alkoi puhua tosi varhain, ja nyt hänellä on ikäisekseen melkoisen laaja sanavarasto. Myös kaikenlaiset kielikiemurat jaksavat ihastuttaa ja naurattaa häntä suunnattomasti. Mikäpä on tästä äidistä ihanampaa kuin miettiä lapsen kanssa, miltä näyttää vatsalaukku, hevosenkenkä tai makkarasukat? Tyttö on jopa alkanut poimia hassuja kielikuvia toisten puheesta, radiosta ja telkkarista.

Kuten jo totesin, pienemmän neidin kanssa vielä tutustutaan lähinnä kuvakirjojen maailmaan, mutta isomman neidin kanssa olemme viime aikoina löytäneet ihan uuden lukemisen ulottuvuuden. Neiti nimittäin jaksaa kuunnella keskittyneesti jo pitkiäkin tarinoita, eikä kuviakaan aina enää tarvita. Siispä olemme lukeneet esimerkiksi Uppo-Nallea sekä Onnelia ja Annelia - samoja kirjoja, joita minulle lapsena luettiin! Nämä tarinat uppoavat hyvin neljävuotiaaseen, ja erityisesti hassun riimittelevän ja peipposia pelkäävän nallekarhun jutut ovat aika kovaa huutoa.

Onnelin ja Annelin luettuamme katsoimme myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Neljävuotiaasta oli myös selvästi hauskaa verrata omia kuvitelmiaan elokuvassa esitettävään miljööseen ja hahmoihin. Elokuvan jälkeen neiti odotuksen mukaisesti kysyi, koska hän voi muuttaa yksin asumaan. Mikäpä olisikaan asua Onnelin ja Annelin talon kaltaisessa suloisessa mökissä Ruusukujalla?

Ja mitäkö kaikella tällä halusin kertoa? Sitä vaan, että lukeminen <3

Mukavaa viikonloppua kaikille. Toivottavasti löydätte päivistänne edes pienen hetken lukemiselle - yksin tai yhdessä!