Pidempään blogiani seuranneet lukijat tietävät, että viime syksynä osallistuin Iwellon hyvinvointiprojektiin, jossa tutustuin kivoihin ihmisiin, sain uusia treenivinkkejä ja rutkasti hyvää mieltä. Toinen viime syksyn huippukohta oli syyskuussa juostu puolimaraton, josta selvisin kunnialla läpi.
Juoksu ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan peruskuntoa olen koettanut pitää yllä koko talven kevyillä hölkkälenkeillä. Parin viimeisen kuukauden projektina on ollut kohottaa kuntoa toukokuun puolessa välissä juostavaa Helsinki City Runia varten.
Juoksuharrastus on kirkkaasti kärjessä, jos mietin asioita, joiden ansiosta hyvinvointini on viimeisten vuosien aikana lisääntynyt. En tiedä, olenko koskaan tuntenut kroppaani yhtä pystyväksi ja hyvinvoivaksi kuin nyt, vaikka olenkin harrastanut yhtä jos toista liikuntalajia elämäni aikana.
Aloitin säännöllisen juoksun nuoremman tyttäreni ollessa vauva. Oli saatava jostakin lisäenergiaa korvaamaan menetettyjä yöunia. Oli päästävä karkuun ahdistusta, jonka aiheutti olo siitä, etten ollut muuta kuin vaatimuksia vaatimusten perään täyttävä väsynyt äiti. Oli päästävä olemaan ajattelematta mitään. Toisaalta oli päästävä kuulemaan omia ajatuksiaan. Oli myös päästävä ylläpitämään tärkeitä sosiaalisia suhteita ja juttelemaan aikuisten kesken ilman keskeytyksiä.
Kaikkea tätä juoksu tarjosi silloin. Yksin napit korvilla juostessani saatoin olla ajattelematta mitään. Toisaalta juostessani hiljaisuutta kuunnellen saatoin punnita omia, ajoittain aika raskaitakin ajatuksia, ja saattaa ne oikeisiin mittasuhteisiinsa. Toisaalta ystävän kanssa juostessa maailma parantui urakalla. Mitä kauemmin jaksoin juosta, sitä vahvemmaksi tunsin itseni niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Samoja asioita juoksulta saan edelleen. Enää en oikeastaan kaipaa kovin usein lenkkejä yksin omien ajatusteni seurassa. Tämä kertonee siitä, että vauvavuoden väsymys ja hormonivaihtelut ovat tasoittuneet ja tilalla alkaa olla normaali minäni. Nykyään mieluummin juoksenkin seurassa. On onni, että minulla on niin monta mahtavaa juoksukaveria! Yksi lähti pari vuotta sitten varovasti ensimmäisille yhteislenkeille, ehkä jopa ensimmäisille juoksulenkeilleen ikinä, ja muutaman viikon päästä juoksemme yhdessä puolimaratonin. Tänään juoksimme kokeeksi 17 km hyvällä vauhdilla, ja voitte arvata, että onnistumisen kokemus oli yhteinen!
Lasten saamisen jälkeen kaikki liikunta on ollut minulle enemmän tai vähemmän pakkopullaa. "Pitäisi lenkkeillä" tai "pitäisi käydä salilla" -ajatukset ovat olleet mielessä yleisimmin, kun olen ajatellut liikuntaa. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa ajattelen: "Haluan lenkille" ja "kunpa ehtisin tänään liikkumaan". Aika usein teemmekin miehen kanssa läpsystä vaihdon, jotta kumpikin pääsisi oman harrastuksensa pariin. Minä aloitan lasten nukutuksen juoksutrikoot päällä, ja kun auto kurvaa pihaan, vaihtuu nukutusvuoro, ja minä lähden lenkilleni. Usein lenkkiseurueeseen liittyy yksi tai useampi samalla kadulla asuva, hyvin samanlaista elämäntilannetta elävä nainen. Ei haittaa, vaikka kello on jo lähellä yhdeksää, ulkona on pimeää ja taivaalta tulee räntää. Sellaisessakin kelissä juokseminen on voimauttava kokemus. Onneksi nyt illat ovat jo valoisia, tiet kuivia ja kelikin usein mitä mainioin yöjuoksuun! ;)
Tulevalle kesälle toivonkin hyviä juoksukilometrejä niin mulle kuin sullekin!
